Hän on seitsemän. Hän on luonteeltaan erilainen kuin minä,törmäämme tällä hetkellä henkisesti toisiimme usein,välillä täysillä ja välillä vaan pienesti. Ehkä se on hänen kehitysvaiheensa, ehkä se on minun kehitysvaiheeni,mene ja tiedä. Tiedän että molemmat kaipasimme tälläistä yhteistä päivää, rauhan olla kaksin (tai no oli meitä kolme mutta kun ne pikkuvarpaat osaa vielä olla niin nätisti).
Menimme museoon.
Lahden historiallinen museo on kaunis jo itsessään, en ole siellä aiemmin käynyt tämän kolmetoistavuotisen täällä asumisen aikana,ehkä noloakin vähän,vai unohdus.
Sillä tykkään kulttuurista todella,muistin meinaan maanantaina yhtäkkiä kirjastossa että nautin joskus aiemmin runoista ihan tosissaan,taidan olla jarruttanut näissä ruuhkavuosissa kun tällälailla olen oppinut tuntemaan itseäni taas;)
Ja sitten tuo seiskavee jaksoi olla loputtoman kiinnostunut Lahden palosta, talvisodan pommituksista ja mitä kaikkea se Fellmannin herra nyt omisti ja hääräsi.
Vaunujen kanssa pääsi kaksi ekaa kerrosta tuollalailla pupunkorvia vaan näyttämällä, iisisti,kolmanteen ei ollut kuin portaat.
Me viihdyttiin tuolla semmoset pari tuntia, ratkottiin mistä Lahden palo aikoinaan syttyi-mysteeriä ja luettiin ääneen tarinoita Torin arkeologisista kaivauksista. Teki hyvää Lahtelaisille vähän syventää tietoutta omasta kaupungistaan.
Jotenkin oli sopivaa että satoi aivan kaatamalla kun poistuttiin tuolta, muistan päivän nyt paremmin,kun juostiin täysiä kaatosateessa ihan kahdestaan (oli meitä kolme) PikkuVeskun puistossa. Siellä ei meinaan ollut ristinsielua paitsi me ja linnut.
Paistettiin ruoaksi lettuja, nostettiin malja kesälle ja hänelle ja oltiin ihan kuin me ei koskaan oltaiskaan törmäilty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti